Millaista maisemaa ja kaupunkitilaa haluamme?

Junasta nousemisen jälkeen rautatieasemalla ensiksi silmiin osuvat vanhat arvokkaasti korjatut vanhat puutalot, joissa on omaehtoista kahvila- ja kulttuuritoimintaa. Keskustaa kohti kävellessä, rauhallisella kevyelle ja joukkoliikenteelle varatulla sillalla, oikealla näkyy rauhallinen ja puistoinen Kanavanranta osana vihreää yhtenäistä joenrantaa ja vasemmalla kaupungintalon jälkeen avautuu näkymä vehreään ja korkeapuustoiseen Vapaudenpuistoon, joka on pidetty ajanviettopaikka.

Kun puhumme kaavoituksesta ja kaupunkisuunnittelusta ymmärrämme usein väärin, että luomme sillä asuin- tai liikeneliöitä, karttoja ja suunnitelmia. Kuitenkin kaupunkipolitiikan lopputuloksena luomme maisemaa, ihmisten arkikokemuksia ja elävää kaupunkiympäristöä. Joensuussa on meneillään monta rakennusprojektia ja -suunnitelmaa, joissa kaupunkia pyritään kehittämään, mutta ovatko keskiössä ihmisten arkiset kokemukset ja kaupunkilaisten viihtyisyyden lisääminen vai talouden kasvun tavoittelu?

Viihtyisään kaupunkiin mahtuu niin tiiviimpiä alueita kuin lähimetsiä,  puistikkoja kuin myös kortteleiden sisäpihoilla olevia puita sekä leikkikenttiä. Kaupungin ei kannata tiivistymisinnossaan rakentaa viheralueitaan täyteen vaan tilaa tulee jättää myös luonnolle. Viihtyisään Joensuuhun kuuluu historiallinen kerroksellisuus – rinta rinnan olevat uudemmat ja vanhemmat rakennukset.

Viihtyisään kaupunkiin kuuluvat myös ns. “tiheät paikat”, joihin ihmisillä yhdistyy vuosien varrella kertyneitä muistoja ja jotka toimivat kohtaamisen paikkoina. Viihtyisässä kaupungissa myös moniäänisyys huomioidaan ja kuunnellaan kaupunkilaisia heille tärkeistä paikoista ja niiden kehittämisestä.

Viihtyisässä kaupungissa panostetaan viheralueisiin, joukkoliikenteeseen ja kevyen liikenteen suosimiseen. Vähentämällä yksityisautoilua vapautamme tilaa toisenlaiselle kaupunkitilan käytölle – lopulta kuitenkin asvaltin alla on niitty.

Rasismivapaa Joensuu

rasismivapaa(2)

Hyvää rasisminvastaista viikkoa!

Joensuulla on edelleenkin 90-luvulta periytyvä maineensa, ja aivan liian usein olenkin joutunut vastailemaan kysmyksiin onko Joensuussa edelleen skinejä tai uskaltavatko yliopiston vaihto-opiskelijat liikkua vapaasti kaduilla ilman pelkoa väkivallasta. Joensuun on otettava oppia historiasta ja todettava selkeästi, ettei minkäänlainen rasismi ole tervetullutta kansainväliseen kaupunkiimme.

Valkoisen vallan lähettiläinä toimivien Odinien saapuessa kaupunkimme kaduille, muka turvaa tuomaan, kaupungin tiedotus otti kantaa, ettei järjestyksenvalvonta kuulu demokraattisessa yhteiskunnassa muiden kuin poliisien tehtäviin. Haluankin, että Joensuun kaupunki jatkaa ja selkeyttää terävää nollatoleranssilinjaa rasismia kohtaan ja on mukana laajassa rintamassa tuomitsemassa kaikenlaisen vihapuheen, rasismin, seksismin tai homofobian.

Vihapuheen levittäminen ei saa olla hyväksyttyä valtuustossa tai kuntavaalien tuoksinnassakaan. Ihmisoikeusliitto on näiden kuntavaalien alla kampanjoinut rasismista vapaiden kuntavaalien puolesta ja itse olen sitoutunut olemaan levittämättä rasismia kampanjoidessani ja puuttumaan rasismiin.

Myös Joensuussa on ilmapiiri koventunut ja kovaääninen vähemmistö on saanut aivan liian paljon tilaa julkisessa keskustelussa. Vihaa ollaan Joensuuhun matkattu levittämään toiselta puolelta Suomea saakka, muka tavallisia joensuulaisia edustaen. Demokraattisessa yhteiskunnassa ihmisoikeuksien puolustaminen on meidän kaikkien tehtävä ja esimerkiksi 90-luvun skineistä päästiin eroon nostamalla kysymys julkiseen keskusteluun ja toimimalla yhteisessä rintamassa.

Joensuun kaupungilla on rasisminvastainen työryhmä, jonka työskentelyä on jatkettava ja kaupungin on tuettava myös hyvää työtä tekeviä järjestöjä, kuten Joensuun monikulttuurisuusyhdistystä tai maahanmuuttajataustaisten yhteisöjen omia järjestöjä. Ottamalla kaikki mukaan yhteiskuntaamme ja nostamalla maahanmuuttajataustaisten henkilöiden omaa ääntä kuuluviin varmistamme moniäänisemmän yhteiskunnallisen keskustelun.

Rakennetaan yhdessä Joensuusta entistä kansainvälisempi kaupunki, joka syli avoinna toivottaa kulkijat tervetulleiksi, jossa kukaan ei jää ilman tarvitsemaansa apua johtuen statuksestaan tai kansalaisuudestaan ja jossa väkivaltaisilla uusnatseilla ei ole tilaa toimia.

Maahanmuutto ei uhkaa kulttuuria tai maapalloa

immigration

7.12. Ilmestyneen Karjalan Heilin mielipidepalstalla monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa kritisoitiin urheasti nimimerkin takaa. Vaikka nimimerkin käyttäjä ilmoittikin olevansa vain realisti, ei rasisti tai fasisti, toistaa hän tehokkaasti nykyaikaisen rasistisen puheenparren kulttuurien itseisarvosta, joka taataan pitämällä ne irrallaan toisistaan. Kirjoituksessa kulttuurit nähdään siis muuttumattomina ja yhtenäisenä. Kulttuurit ovat kuitenkin aina olleet muutoksessa ja ottaneet itseensä vaikutteita toisilta kulttuureilta ja kaikille samanlaisen kulttuurin sijaan niissä on ollut arvokkaita erilaisuuksia niin alueellisesti, yksilöllisesti kuin luokkataustankin kautta – lähtökohtaisesti siis kaikki kulttuurit ovat olleet ja tulevat olemaan “monikulttuurisia”. Olisi yksisilmäistä olla huomaamatta suomalaisessakin kulttuurissa eroja maan eri osien tai esimerkiksi erilaisista perhetaustoista tulevien välillä. Suomalaistakin kulttuuria värittää kulttuuriin kuuluvien erilaisuus ja se on rikkaus. Aina erilaisten näkemysten yhteiselo ei ole onnistunut kitkattomasti vaan vieraina kulttuureina on historiallisesti pidetty niin työväenluokkaista kulttuuria kuin ortodoksejakin ja suhteemme saamelaiskulttuuriin on edelleen ongelmallinen. Erilaisten kulttuurien lisääntyminen Suomessa ei uhkaa “suomalaista kulttuuria”. Kulttuurista huolissaan olevat turvaavat sitä parhaiten harrastamalla haluamiansa perinteitä. Huoli meidän ja maahamuuttavien kulttuurien katoamisesta on vain tehokas keppihevonen maahanmuuton vastustamiseen.

Huoli maapallon kestokyvystä ja heikoimmassa asemassa olevien ihmisten nousemisesta ylös köyhyydestä taas kuulostaa lähes ekofasistiksi kutsutun Linkolan ajatuksilta. On totta, että me länsimaiset ihmiset kulutamme aivan liikaa ja uhkaamme koko maapallon elämää. On kuitenkin nurinkurista vastustaa maahanmuuttoa sen takia, että me kulutamme liikaa, eikä tänne saa tulla lisää ihmisiä kuluttamaan liikaa. Suuretkaan maitten väliset muuttoliikkeet eivät tule poistamaan kurjuutta maailmasta, mutta pääsy rikkaampaan maahan, jossa on enemmän mahdollisuuksia vähentää yksilöiden kärsimystä. Myös suomalaiset ovat huonoina aikoina lähteneet leveämmän leivän perään muille maille vierahille, eikä siinä sinänsä ole mitään erikoista.

Vaatiessaan meidän omasta elintasostamme vähentämistä kirjoittaja on sinällään oikeassa, mutta vastuun sälyttäminen vain humaania siirtolaispolitiikkaa vaativien selkään on yksinkertaisesti naurettavaa – tiukinkin maahanmuuttoa vastustava rasisti tai fasisti syö yhteisestä kuormastamme vähintään kolmen edestä. Jotta voimme auttaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä nousemaan siedettävälle elintasolle meidän kaikkien on joustettava elintasostamme. Erityisesti tämä vastuu on teollistuneiden länsimaiden asukkaille: historiallisesti juuri meidän elintasomme on historiallisesti mahdolistettu siirtomaiden riistolla sekä luonnonvarojen tuhlaamisella, joka on aiheuttanut nyt koko ihmiskuntaa ja kaikkea elämää maapallolla uhkaavan ilmastonmuutoksen.

(Kuva:CC BY-SA 3.0 NY )

Kaksi kirjoitusta kaavoituksesta

shanghai_2020_-_urban_planning_exhibition_center_-_02

(CC-BY-SA Jordiferrer / Wikimedia Commons)

Olen viime aikoina kirjoittanut kaksikin asemanseudun kaavoitusprosessiin liittyvää mielipidekirjoitusta, jotka nyt tässä julkaisen peräkkäin – tärkeimpänä pointteina kummassakin on omaehtoisen kaupunkikulttuurin tukeminen, eli Laiturin pelastaminen, sekä ihmisten ohjaaminen yksityisautoilusta kevyen ja joukkoliikenteen käyttäjiksi.

Joensuussa riittää siltoja muille kuin autoillekin
(Julkaistu Karjalaisessa viikolla 39)

Kyrö Koskinen kritisoi kovin sanoin 21.09. ilmestyneessä mielipidekirjoituksessaan kaupungin kaavoituksen esitystä asemanseudun kaavaksi ja erityisesti siinä esitettyä suunnitelmaa rauhoittaa silta keskustan ja Ilosaaren väliltä vain kevyelle ja joukkoliikenteelle.

Koskinen maalailee tarpeettoman uhkakuvan, kuinka sekä Ilosaari, että asemanseutu “eristetään” muusta keskustasta – eihän sinne pääsisi enää suoraan kuin kahden sillan (Suvantosillan sekä Sirkkalan sillan) kautta autolla! Itse tervehdin kaupungin kaavoitusyksikön esitystä ilolla, onkin jo aika, että kaupunkia aletaan kehittämään muidenkin kuin autoilijoiden näkökulmasta. Rauhoittunut silta ja vähäisempi liikenne myös Ilosaaren alueella tekevät puistoalueista paljon viihtyisämmät alueet kaupunkilaisille viettää aikaansa ja käyttää alueen palveluita.

Mutta erityisesti tässä on kyse kaupungin sitoutumisesta omiin tavoitteisiinsa – Joensuun kaupunki on linjannut olevansa hiilineutraali kaupunki vuoteen 2025 mennessä ja tämä tarkoittaa tarttumista myös liikenteen aiheuttamiin päästöihin, jotka kaupungin oman tilaston mukaan viikolla 36 olivat 53 % kokonaispäästöistä. Tässä on tietysti huomioitava yleinen lämpötila, jolloin lämmityksen osuus on keskiarvoa pienempi. Mutta suunta on selkeä: Kaupungin on ryhdyttävä kunnianhimoisiin toimiin liikenteen päästöjen vähentämiseksi. Toriparkin kaltaisten virheiden aiheuttamat lisäpäästöt on kirittävä kiinni muissa ratkaisuissa ja sen takia kaupungin onkin panostettava entistä voimakkaammin kävelykeskustan kehitämiseen, pyöräilymahdollisuuksien parantamiseen ja joukkoliikenteeseen.

Luonnoksessa hyvää ja huonoa
(Julkaistu Karjalan Heilissä 9.11.)

Joensuun kaupungin tiedotteessa liittyen asemanseudun kaavaluonnokseen (julkaistu 2.11.) on sekä hyviä että huonoja uutisia eloisammalle ja ekologisemmalle Joensuulle. Hyvänä uutisena kaupunki on ottanut tosissaan toiveet tällä hetkellä Kulttuurikahvila Laiturin käytössä olevan ns. asemaravintolarakennuksen säilyttämisestä. Toivon kovasti, että kaupunki tunnistaa kaupunkilaisten omaehtoisen toiminnan arvon mukavamman kaupungin luojana ja toimillaan suojelee ja tukee tällaista toimintaa. Kulttuurikahvila Laituri myös näyttää mallia muille toimijoille kuinka tukea ekologisempaa elämäntapaa, lähiruokaa, paikallista kulttuuria sekä ihmisten omatoimisuutta.

Ikävää tiedotteesta on huomata, että kaupunki on perääntymässä suunnitelmistaan rauhoittaa asemanseutua ja ydinkeskustaa muuttamalla Länsisilta vain kevyelle ja julkiselle liikenteelle varatuksi. Tämä toimenpide tekisi asemanseudun kevyestä liikenteestä sujuvampaa, sekä ohjaisi yksityisautoilua pois aivan ydinkeskustasta torinlaitamilta. Tällaisella toiminnalla ohjattaisiin myös ihmisiä valitsemaan mieluummin julkinen tai kevyt liikenne yksityisautoilun sijaan. Joensuussa on aika tarttua liikenteen päästöihin ja nykyisin hallitsevan yksityisautoilun lisääntymisen hyväksyvän poliittisen linjan sijaan ohjata poliittisilla päätöksillä ihmisiä valitsemaan vaihtoehtoisia kulkuvälineitä.

Punavihreys ei ole vain hätäratkaisu

punavihreatulevaisuus_640x477

Kansan Uutisten verkkolehdessä 27.11. julkaistussa kolumnissa Kai Hirvasnoro ruotii Vasemmistoliiton alhaisen kannatuksen syitä ja onnistuu potkimaan sekä maaliin että takakatsomoon. On totta, että Vasemmiston kannatus on jatkanut alamäkeään viimeiset 22 vuotta viime eurovaalien pienestä valonpilkahduksesta huolimatta. Puolueen johdossa ovat vuorotelleet hyvin erilaiset henkilöt pystymättä kuitenkaan nostamaan kannatusta nousuun.

Hirvasnoron kanssa olen myös samaa mieltä siitä, että puoluetta syytetään usein syyttä työntekijöiden asioiden unohtamisesta sekä median että surullisesti myös omien kannattajien ja myös aktiivien suulla. Tässä meillä onkin puolueena paljon parantamista, koska puolueen toimijat niin eduskunnassa kuin kunnissakin puolustavat tiukasti työntekijöiden asemaa.

Olen kuitenkin Hirvasnoron kanssa vahvasti eri mieltä punavihreydestä, jota Hirvesnoro sanoo vähättelevästi vain reaktioksi SKDL:n kannatuksen hupenemiseen ja Vihreiden esiinmarssiin puoluekentälle. Koko aatteen leimaaminen vain nopeaksi imagomuutokseksi, jolla ei ole edes taustallaan yhteiskunta-analyysia on hyvin kummallinen väite. Onhan tämän saman hätiköidyn” imagonmuutoksen” tehnyt maailmalla hyvin usea vasemmistopuolue onnistuen kasvattamaan kannatustaan ja laajentamaan omaa analyysiään koskettamaan uusia yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Punavihreyden, tai jos uskaltaisimme sanoa, ekososialismin ytimessä on ymmärrys ja analyysi nykyisenkaltaisen kapitalistisen riiston ulottamisesta työväen lisäksi myös luontoon. Meitä ympäröivä luonto, jonka vain yksi osa ihmiskunta on, asettaa kaikelle toiminnallemme reunaehdot, joiden sisälle myös politiikan tavoitteiden on yksinkertaisesti pakko mahtua. Käsissämme oleva ilmastokatastrofi osoittaa kuinka,  sekä vapaiden markkinoiden nimiin vannova kapitalismi, että valtiojohtoinen ja ihmisiä sortava reaalisosialismi ovat epäonnistuneet näiden rajojen huomioimisessa politiikassaan.

Punavihreys ei ole vain hetkessä keksitty paniikkiratkaisu, vaan ekososialistista teoriaa on maailmalla kehitelty useita vuosikymmeniä. Suomessa se ei kuitenkaan ennen Vasemistoliiton perustamista noussut yleiseen keskusteluun edes vasemmiston sisällä. Silloin Vasemmistoliiton perustajien keskuudessa päätettiin kuitenkin hylätä entiset dogmit ja heittää pois rumat s- ja k-sanat virallisista puheista ja puhua abstraktimmista arvoista. Puolue siis tarkoituksellisesti hämärsi kuvaa itsestään sekä punavihreydestä. Tämä uusia toimijoita ja äänestäjiä houkuttelemaan tarkoitettu siirto on varmasti osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että Vasemmisto näyttäytyy vielä nykyäänkin hämärältä.

Ekososialistisen ajattelun voi tiivistää huomioon, että tarvitaan demokraattisen piirin laajentamista koskettamaan yhä enemmän myös talouden piiriä (sosialismi) luonnon kantokyvyn rajojen sisällä pysymiseksi (eko-). Mikä erottaa ekososialismin, ns. punavihreyden, Vihreän liiton vihreydestä, on ymmärrys siitä, ettei nykyistä kriisiä voida ratkaista, niin kauan kun talouden ydinkysymykseen, kapitalistiseen jatkuvaan voitontavoitteluun, ei tartuta. Muuttuva maailma ympärillämme osoittaa, kuinka vapaisiin markkinoihin perustuva nykyisen kaltainen kapitalistinen järjestelmä aiheuttaa lisääntyvää niukkuutta, sekasortoa ja inhimillisiä sekä ekologisia katastrofeja. Saksalaista Rosa Luxemburgia mukaillen useat ekososialistiset teoreetikot korostavatkin, että valittavanamme on ”ekososialismi tai barbaria”. Vasemmistoliiton ongelma onkin siis mielestäni se, ettemme ole tarpeeksi punaisia erottuaksemme SDP:stä, emmekä tarpeeksi vihreitä erottuaksemma Vihreästäliitosta.

Miksi ilmastonmuutoksen hillitsemisen tulee olla vasemmistolaisen politiikan keskiössä?

windfarm

Original photo by Kim Hansen, License: Creative Commons Attribution ShareAlike 3.0

Pariisin ilmastokokouksen lähestyessä olen turhautuneena seurannut Vasemmistoliiton viestintää, josta tämä planeettamme ja ihmiskunnan tulevaisuutta koskeva kysymys on lähes kokonaan loistanut poissaolollaan. Onneksi kuitenkin kansanedustajista esimerkiksi Hanna Sarkkinen on ottanut asiaan kantaa blogitekstillä, mutta minä ja varmasti myös monet muut odotamme enemmän toimia myös itse puolueelta. Joidenkin puolueaktiivien mielestä on luultavasti tärkeämpiäkin kysymyksiä ja ilmastonmuutoksen hillintä kytkeytyy jälleen puolueen ”liialliseen vihreyteen”, mutta ilmastonmuutos on erityisesti oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvokysymys – sen täytyy olla vasemmistolaisen politiikan keskiössä.

Ilmastonmuutoksesta kärsivät meillä ja muualla erityisesti ne köyhät, joilla on vähiten osuutta sen aiheuttamiseen. Lisääntyvät sään ääri-ilmiöt ja lämpötilan noususta johtuva viljelymaan väheneminen iskevät erityisesti köyhimpien maiden kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin. Suomessa ilmastopolitiikka ei saa tarkoittaa, että ilmastolasku maksatetaan kaikkein köyhimmällä, ja ne joilla on varaa jatkavat lisääntyvästä ympäristöverotuksesta huolimatta ylikulutustaan.

On vasemmiston tehtävä varmistaa, että myös ilmastopoliitikan keskiössä on sama ajatus kuin vasemmistolaisessa veropolitiikassa – on oikeudenmukaista, että ne joilla on varaa maksaa, maksavat suhteellisesti enemmän. Meidän rikkaissa länsimaissa tulee leikata omasta elintasostamme, jotta voimme turvata kestävän tulevaisuuden ja oikeuden omaehtoiseen kehitykseen myös kehittyvissä maissa. Mutta tämän elintasosta leikkaamisen tulee toteutua oikeudenmukaisesti, länsimaiden sisällä omasta elintasostaan tulee tinkiä erityisesti kaikkein pahiten ylikuluttavien yksilöiden. Progressiivisen tuloverotuksen voikin nähdä olevan myös tehokasta ilmastopolitiikkaa – yleisesti ihmisten tulotaso heijastaa heidän hiilijalanjälkeään: mitä isomma tulot, sitä enemmän kulutusta.

Oikeudenmukaisuuden lisäksi ilmastonmuutoksen hillitsemisessä on kyse myös työstä, tuosta toisesta vasemmistolaisen politiikan ydinkysymyksestä. Ammattiyhdistysliikkeen maailmanjärjestö ITUC ilmaisee asian lyhyesti ja ytimmekkäästi: ”Kuolleella planeetalla ei ole työpaikkoja”. Vasemmistolaisessa ilmastopolitiikassa kyse on saastuttavista työpaikoista siirtymisestä kohti kestävämpiä työpaikkoja ja työn jakamista. Suomessa tarvitaan kipeästi lisäpanostuksia raideliikenteeseen ja uusiutuvaan energiaan. Viisaalla punavihreällä teollisuuspolitiikalla voimme varmistaa, että tämä tarkoittaa työpaikkoja suomalaisille. Niin raiteet, junat kuin tuulivoimalatkin rakennetaan metallista ja voimakas panostus ilmastopolitiikkaan tarkoittaa työpaikkoja paikalliselle teollisuudelle.

Sekä Suomessa, että maailmalla ammattiyhdistysliike vaatii ilmastosopimukseen kirjattavaksi ”oikeudenmukaista siirtymää”, joka tarkoittaa että valtioilla on velvollisuus varmistaa riittävä tuki työntekijöille uudelleenkouluttautumiseen ja uusille aloille siirtymiseen. Esimerkiksi toimiva aikuiskoulutus on osa tätä siirtymää ja vasemmiston tulee sitä puolustaa entistä tehokkaammin.

Vasemmiston tulee päästä yli myös jatkuvan talouskasvun ja hyvinvoinnin lisääntymisen kritiikittömästä yhteenliittämisestä. Kuluneen vertauskuvan mukaan politiikassa on pohjimmiltaan kyse kakun jakamisesta. Vasemmiston tulee myös tulevaisuudessa olla pelkän kakun sijaan olla kiinnostunut siitä kuka omistaa leipomon. Tulevaisuudessa vasemmiston on uskallettava myös kyseenalaistaa kakun jatkuva kasvaminen ja suunnattava huomio kakun koon sijaan sen tasaisempaan jakamiseen – tarvitsemme vähemmän kakkua, mutta tasaisemmin jaettuna.

 

 

 

Katse tulevaisuuteen

Katse tulevaisuuteen

Vaalit on nyt käyty ja tulos on Vasemmistolle tappio. Vaalitulos on kirvoittanut monenlaisia analyysejä tappiosta ja syytä on etsitty niin liiallisesta vihreydestä aina vähemmistöjen hyysäämiseen ja puheenjohtajan alkoholinkäyttöön. Onneksi olemme pystyneet myös aidosti analysoimaan ja keskustelemaan tuloksesta ja haluankin nostaa kolme monen muunkin esiin nostamaa näkökulmaa.

Erityisesti nämä vaalit ovat alueellinen tappio Vasemmistolle. Vasemmistoliitto on ollut historiallisesti, ja vasemmistoliiton on tulevaisuudessakin oltava, aktiivisen aluepolitiikan puolue. Helsingin hyvä kannatus ei kanna puoluetta Pohjois- ja Itä-Suomessa ja meidän onkin nyt terävöitettävä linjaamme ja tuettava toimijoita myös heikommilla kannatusalueillamme. Järjestökoneistomme on aivan liian ohut monella alueella ja poliittisen työn tekevät loppuunpalamisen partaalla olevat harvat aktiivit. Monet keskustelijat ovat tuoneet internet-keskusteluissa esiin, että järjestötoiminnan tulee olla kivaa ja antoisaa aktiiveille. Hampaat irvessä keskinäisiin riitoihin takertuva Vasemmisto ei houkuttele toimintaan mukaan uusia aktiiveja tai pidä vanhoja mukana toiminnassa.

Puolueen kritisointi liiasta vihreydestä nostattaa ainakin itsessäni kovasti ihmetystä kun vaaleissa parhaiten menestyivät ympäristöteemalla Vihreät ja Vasemmiston sisällä avoimen punavihreät Anderssonin, Kivelän ja Sarkkisen kaltaiset ehdokkaat. Vasemmistoliitolla on hyvä punavihreä linja ja meidän tulee jatkaa sen selkeyttämistä. Meidän tulee entistä vahvemmin puolustaa vähäosaisia ja ympäristöä. Vasemmistolaisen politiikan selkeänä fokuksena tulee olla työn ja ympäristön kestävä liitto. Haikailussamme entisen perään voimme katsoa kuinka demareille kävi heidän otettuaan askeleen taaksepäin ja valittuaan puheenjohtajaksi karikatyyridemari Rinteen. Historiaan tuijottamisen ja hyvinvointivaltion jälleenrakentamisen sijaan meidän tulee tarjota selkeä tulevaisuuteen kurkottava ekososialistinen visio.

Punavihreyden lisäksi puolueena meidän tulee selkeyttää suhdettamme feminismiin, nykyisessä tilanteessa kun konservatiivisuus nostaa päätään on Vasemmistoliiton uskallettava toimia vastavoimana ja julistautua feministiseksi puolueeksi. Pelkän julistautumisen lisäksi feminismin tulee läpäistä toimintamme ja ymmärryksemme ympäröivästä maailmasta. Meidän on valtavirtaistettava feminismi ensin osaksi omaa politiikkaamme ja sen jälkeen osaksi valtakunnan politiikkaa. Puolueena meidän tulee pystyä viestimään jäsenillemme, kannattajillemme ja tavallisilla kaduntallaajille, että vasemmistolainen feminismi on tapa ymmärtää ja purkaa nykyinen sortava sukupuolijärjestelmä – Teuvo tehdasduunarin ongelmiin ei vastaus ole populistinen perussuomalainen sovinismi vaan feministinen vasemmistopolitiikka.

Vasemmiston ongelma näissä vaaleissa oli liian hätäisesti kasattu ja monelle äänestäjälle liian epäselvä elvytyslinja. Meidän olisi pitänyt pystyä argumentoimaan kantamme selkeämmin. Viestinnässämme tyydyimme vain viestin välittämiseen ydinkannattajillemme ja puhumaan hyvinvointivaltion uudellenrakentamisesta kun olisi pitänyt puhua aktiivisemman uudesta ja tulevaisuudesta.